Naiset ympärillä siunailivat ja itkivät … kyseltiin ja vastattiin.
"Juovuksissa olivat?" kysyi pappi vielä, kun oli jo saanut muutamia muita selvityksiä.
Heikki istui, pää alaspäin painettuna, ja kun joskus kasvojansa kohotti, näkyi, että ne olivat kuin ruumiin kasvot, jäykät, elottomat.
"Raittius-seurassa olit sinäkin?" kysyi pastori surullisella äänellä.
"Voi raukka, sellaisia löyhiä ne ovat ihmiselliset lupaukset ja liitot."
Heikki oli jo tuossa kuullut paljon nuhteita, mutta tuo näytti erittäin koskevan. Hän kohotti kasvonsa ja loi nimismieheen kuuman silmäyksen.
"Te möitte minulle viinaa", hän katkerasti virkkoi. "Jos en siellä huutokaupassa olisi joutunut kiusaukseen, en ikänä enää olisi kaupungista viinaa tuonut… Mutta minua kiusattiin … olin heikko kestämään…"
Nimismies vaaleni hiukan ja näytti aikovan vastata ankarasti, mutta se keskeytyi, kun Heikin äiti tuli väkijoukon läpi, valittaen ja huutaen.
"Herra Jesus, mun omaa lastani!" Harmaahapsisen äidin kädet lensivät ensin taidottomasti käsirautoihin ikään kuin koettelemaan, josko vanhat silmät totta puhuvat. Ja kun käsin tunsi todellisuuden, luikui hän siitä voimattomana polvilleen maahan … ristitetyt kädet kohosivat itsestään taivasta kohden ja rinnasta tunki surkea … surkea, kivisenkin sydämen pohjukkaa täristävä valitushuuto. Kädet valahtivat voimattomina keisin reunalle ja jäivät ikäänkuin nimismiestä viittaamaan, samalla kuin äiti epätoivon kamalan katseen häneen loi ja vaipuvalla äänellä valitti:
"Miksi, miksi, Jesuksen tähden, myitte viinaa Heikilleni?"