Nimismies vavahti.
"Tein velvollisuuteni lain palveliana", hän änkytti.
"Lain … lain…" kertasi äiti pariin kertaan, varmaan itsekin käsittämättä miksi hän niin teki. Polvillaan hän hieroi maassa … hapuili käsillään, ikään kuin hukkuva, mihin vaan sai, mutta laski aina irti … hapuili toiseen kohti… Vähäinenkin pidätys lisäsi hirveätä tuskaa. Hänen valituksensa oli yhtämittaista tuskallista hälinää.
"Äiti!" Kaikkein kauhistuneet katseet kääntyivät äidistä poikaan, joka katkerasti itkien kurotti raudoitettuja käsiänsä äitiä kohden, kuten lapsi ainakin, joka hädässään äidin syliin turvaa.
"Äiti!"
Ei voinut Heikki syleillä … ruunun rautakourat puristivat käsiä… Mutta jo tajusi äiti … hän syleili suuteli … hän nuoleksi lapsensa poskia.
Ääneensä itki kirkkoväki, ei kukaan kysellyt mitään, sydämet vaan puhuivat ja saarnasivat.
Taas pilkistivät Auringon säteet pilvien lomasta silmänräpäyksen. Mutta ne eivät voineet tuota näkyä katsella, vaan vetäytyivät surkeasti valittaen kotiinsa. Nyt kuului valitus ihmisillekin. Ensin leimahti salama, ikään kuin hätäytynyt Auringon säde joka toisten joukosta oli eksynyt yksikseen maan päälle liitelemään. Sitte hyrähti pilvien takana itku entistä kamalammin. Jo nyt pettivät nuo vaipat ja verhotkin, jotka tähän saakka olivat näyttäneet pidättävän kyyneltulvaa: ne vuosivat maahan paksuina, raskaina pisaroina.