Ylpeäksi luonnostaan sanoivat ihmiset Vauhkosen pulskeata emäntää, ja taisipa olla syytäkin. Mutta ei häntä siitä erikoisen paljon moitittu, miellyttävä ja sievä kun oli näöltään, vaikka jo vähän yli keski-iän. Siitä syystä ehkä ajattelivat hyvät ihmiset pienen ylpeilemisen kuuluvan hänen etuoikeuksiinsa. Kun on hyvännäköinen, niin annetaan niin paljon anteeksi.
Herra tiesi, mistä syystä, mutta totta se vain on, että Vauhkosen emännän ei ollut tarvinnut kinkerillä lukea moneen herran vuoteen. Helpoksi olikin ruvennut vanha pappi, useille isännille ja emännille vain ystävällisesti päällään noikkasi, kun nämä lukemaan tarjousivat. Tiesihän pappi sen: lukevat ne muutenkin! Mökkiläisten on toista; kun suuret lapsikakarajoukot ovat vastuksina, niin taitavat lukemisen jättää huolettomuuteen, jollei heitä muistuttele! Niin oli kinkeri muodostunut sellaiseksi, että mökkiläiset luetettiin järjestään, mutta talokkaita valikoiden; niissäkin oli, näet, toisenlaisia ja toisenlaisia.
Ja emännät, jotka lukemasta vapautettiin, tekivät papistolle juustoja oikein rasvamaidosta. Ollaanhan ihmisiksi kahden puolen!
Mutta sitten tuli papille apulainen, Mikkonen oli hänen nimensä. Pitäjäläiset sanoivat, että kovinhan se on nuori, aivan poika vielä. Hän ehtikin juuri kinkerin ajaksi. Ihmiset rupesivat kyselemään toisiltansa, onkohan uusi pappi kova lukemista tiukkaamaan. Ei häntä yleensä kovaksi sanottu, luettamattakin kuului jättävän joitakuita, niinkuin ennenkin, erittäinkin niitä, joilla on hyvänlaiset lukumerkit.
Mutta oikein rauhaan ei Vauhkosen emäntä päässyt näillä vakuutuksilla. "Hyvät lukumerkit kun on", sanottiin, "niin päästää lukemattakin." Kukapa sen tietää, mitä ne papit ovat sotkeneet sinne kirkonkirjoihin … ei ole tainnut merkkienpanoon juustot auttaa…
"Kuules, Antti", sanoi Vauhkosen emäntä miehelleen eräänä päivänä, "oletko huomannut, kun pastori iltasilla kävelee tuossa maantiellä?"
"Olen minä."
"Meidän kartanoa se usein katselee, oletko havainnut?"
"Taitaahan tuo katsella."
"Mutta ei hän tunne meitä, sinua ja minua."