"Joskopa ei tuntisikaan." Antti oli vähän väsyksissä eikä juuri välittänyt sellaisista asioista. Aikaa vain haaskautuu, kun pitää herrain kanssa kamarissa istuskella…
Mutta emännällä oli omat ajatuksensa asiasta; hän selvittikin ne Antille melkein vihoissaan. Ymmärrätkö, mies, että kun kinkeri tulee, niin mitenkä se pastori tietää, mistä me ollaan! Kyllähän Antti sen sitten jo ymmärsi, sillä lukeminen ei suinkaan ollut hänen vahvoja puoliansa. "Noo, saisipa tuon nyt käskeä taloonkin", sanoi, näyttäen välinpitämättömältä, vaikka jo alkoi pitää hänkin asiaa erittäin tärkeänä.
* * * * *
Eräänä päivänä käveli nuori apulaispappi Mikkonen maantiellä juuri Vauhkosen kartanon edustalla. Mieltä painoi raskaasti velkataakka, joka kouluaikana oli kasvanut melkoisen painavaksi ja josta juuri äsken oli saanut ikävän muistutuksen; oli nimittäin eräältä velkojalta tullut kirje, jossa tämä aivan yksinkertaisesti arveli, että sopisi kait sitä nyt jo maksaa, kun oli virkaan päässyt.
Se harmitti ja suututti Mikkosta. Eikö tuo hyvä ihminen ymmärrä, ettei apulaisen palkka kauas riitä!
Hänen mielestänsä oli maailmanjärjestys jotenkin kiusallinen: kaikenlaisilla ihmisillä, joilla ei ole mitään henkisiä varoja, niillä on rahoja; joilla taas on henkisiä aarteita, heillä usein on toinen tasku tyhjä eikä toisessa mitään.
Tilanne rupesi taas tuntumaan tukalalta ja ajatukset uhkasivat ryöstää koko elämänonnen… Huh! Rahamiehet ovat vielä olevinaan muutenkin kuin parempia ihmisiä, muutamat…
"Tuossakin elää varmaan yksi rahanpalvelija."
Hän katseli Vauhkosen rakennuksia. Olikin niissä katselemista!
Siihen Mikkosen lähettyville maantielle ilmestyi ukko, Vauhkosen Antti itse, kumarrellen ja lakkia nostellen.