Isäntä oli nolona. Hän ajatteli, että pastori ei ollut oikein tyytyväinen… Mikä sen tietää, mistä ne herrat kulloinkin suuttuvat!
Pastori näki kyllä, että isäntää joku vaivasi. Osittain hän osasi arvata syyn tuohon. Asia rupesi häntä huvittamaan tiellä pois mennessään… Tulen kun tulenkin teitä vielä joskus huvittelemaan, kelpo Vauhkoselaiset!
* * * * *
Juhlapäivä se muuten onkin lukukinkeripäivä. Vaikka sitä vähin pelätäänkin, niin sitten kuin kohu ohi menee ja pääsee papista nuhtelematta, niin on kuin oisi lahjan saanut.
Ja ne onnelliset sitten, joita ei lueteta! Kylläpä sen näkee heidän silmistään, mitä ajattelevat silloin kun pappi noikkaa päällään ystävällisesti ja käskee istumaan alas. Yksin kinkeripäivää varten heidän kannattaisi vuoden elää.
Mutta — armahda niitä, joita pappi nuhtelee! No, eipä sekään oikeastaan nyt niin sydämelle käypä asia ole, sillä tavallisesti vaan köyhiä ja mitättömiä ihmisiä nuhdellaan ja he ovat siihen jo kyllä muutenkin tottuneet. Elämä on tavallisesti johdonmukainen: heille se näyttää aina nurjan puolensa, toisille taas paremman puolensa.
Mutta toisinaan se tekee kummallisen kuperkeikan: näyttää paremman puolensa köyhille ja huonomman puolensa rikkaille. Kenties se silloin leikittelee.
Tämä uusi pappi olikin kätyrinä onnelle, kun se kuperkeikkoja heitti. Hän, tuo pappi näetten, tuon tuostakin sanoi, äideille, joilla nähtävästi oli ainoa pumpulinen kirkkohameensa yllä ja neljä viisi lasta ympärillä, vaan jotka, lukivat mikä paremmin, mikä huonommin, lukivat kuitenkin.
"Äidin ei tarvitse lukea."
Mutta sitten hän toisinaan, huomaamatta emäntäin kaksinkertaisia leukoja ja "hyvyydellä" hankittua kohteliaisuutta sekä kunnioitusta velkovaa ulkoasua, sanoi: