"Mene käskemään tänne!"
"Niin mutta…" Emelia oli neuvoton, sillä hän oli nähnyt äitipuolensa käytöksestä ettei se tulisi ulos, vaikka hän menisikin käskemään.
"Tulkaa nyt tupaan, isä," alkoi hän uudestaan.
"Mene käskemään Eevaa!… Onko se niin hyvä ettei sen sovi tulla … vai…?"
Emelia juoksi tupaan. Eeva kehräsi takkavalkean ääressä niin, että rukinpyörä surrasi.
"En minä saa häntä tupaan… Ettekö te menisi sinne, kun hän tahtoo?" pyysi Emelia.
Eevan posket punottivat niin, että se pani Emelian pahaa pelkäämään, koska isän huudot kuuluivat kyllä tupaan, eikä äitipuoli kuitenkaan mennyt.
"Jos ei tahdo päästä tupaan, niin olkoon pääsemättä, en minä ainakaan ole semmoisten…" Aikomus oli sanoa: "sikain passari," mutta hän ei kuitenkaan sanonut. Nousi kehräämästä, meni kohentelemaan takkavalkeata ja otti pois kahvipannun tulelta, pannen sen syrjään.
Itse oli hän äsken alkanut kahvia keittää isännän tuloksi, mutta mieli oli nyt muuttunut: tuommoinen ei tarvitse kahvia, ei kiusallakaan … ajatteli hän ja meni kamariin.
Pihalta kuului kiroilemista. Emelia juoksi sinne uudestaan itkien, rukoilemaan ja pyytämään.