Isäntää rupesi kovasti ryittämään ja hän alkoi vitkalleen hoiperrella tupaa kohden.
"Jumala, jos se kaatuisi," puhui Maiju hiljaa sisarellensa.
"Ole hiljaa, ettei kuule." Emelia tyrkkäsi nuhdellen sisartansa ja rupesi sitten taas hampaitansa lotistamaan.
Isäntä meni suoraan tuvan läpitse kamariin. Siellä ei ollut ketään, himmeästi valaiseva lamppu palaa kitisi pöydällä. Tuijottavat silmät liikkuivat hitaasti ympäri huonetta, luonnollisesti emäntää etsien. Kun hän vihdoin tuli vakuutetuksi siitä, ettei sitä tässä kamarissa ollut, — se tuntui vaan niin kolkolta, niin autiolta — niin hän pudisti ensin päätänsä ja vihdoin koko ruumistansa, sekä päästi huudon:
"Huu-u-u…!" Se kuului pitkään ja tuntui lopulta niin kuin eläimen valitus-huudolta.
Into heräsi viereisessä huoneessa ja alkoi kovasti itkeä. Hän sai itkeä kauan, eikä kukaan tuvassa olioista uskaltanut mennä kamarin läpi, jossa isäntä oli, lasta huolehtimaan.
Hetkisen etukamarin lattialla käntisteltyänsä meni Repponen yrittelemään vaimonsa huoneesen. Mutta avain oli poissa lukosta. Nyrkki jo nousi voimallista iskua varten, joka näkyi olevan aiottuna ovelle, mutta se taas laskeutui.
Elottomissa kasvoissa liikkui jonkillaisia väreitä ja hän näytti hetkisen aikaa selvenemisen merkkejä. Into itki yhä vielä ja ääni oli jo niin sorroksissa, että se vaan oudosti karisi. Nyt vasta se rupesi herättämään isän huomiota, sillä hän astui kiireellisesti siihen huoneesen, jossa Into oli. Siellä oli pilkkoisen pimeä. Isä näytti jo paremmin osaavan käyttää järkeänsä, sillä hän palasi ottamaan lamppua. Into makasi isän vuoteella ja sinne tämäkin kompuroi.
"Älä itke … Into." Hän kumarsi kasvonsa likelle pojan kasvoja. Katkera viinan löyhkä pakotti Innon kääntämään kasvonsa pois päin, mutta alkoi kuitenkin herjetä itkemästä.
Isä piti kasvonsa yhä lapsen kasvoin ääressä.