Tuliat olivat entiset tuttavamme, Kaupanhoitaja ja ylioppilas Pekkanen.
Eevan oli selkä oveen päin. Hän käänsi päätään; vavahti kun tunsi tulijat. Veri nousi kasvoihin ja hätäisen silmäyksen loi hän vaatteisinsa ennen kuin tervehtimään nousi.
Täytyi kuitenkin nousta kättelemään… Silmiään ei voinut nostaa, vieraita kasvoihin katsoakseen tervehtiessään.
Vieraatkin näyttivät hämmästyneiltä ja hapuilemiselta tuntui kyselemisien etsintä.
Kamariin Eeva pujahti, kun oli saanut kätellyksi vieraita ja ilmoitetuksi ettei Repponen ole kotona.
"Voi!" hän niin kuin tuskan perästä äännähti kamariin päästyänsä ja alkoi tulisella hopulla koota sinne tänne heitetyitä vaatteita tuoleilta, sängyiltä ja lattialta. Kovin olivat matotkin likaiset ja läjätyt; täytyi niitä heittää suoriksi ja sitten luudalla enintä rikkaa päältä pois käväistä. Ja vaaterievulla tomua hoivia pöydiltä ja tuoleilta. Hyvää ei tullut, ei Eevan omastakaan mielestä tyydyttävää, sillä kaikkialla oli istuvaa likaa.
Mutta mitä siihen nyt teki.
Toisesta kamarista hän kävi siistimpiä vaatteita päällensä panemassa ja sitten tuvasta vieraita käskemään. Ne olivat jo menneet ulos.
"Herrajee!" Hän ei ollut äsken huomannut heitä edes istumaan käskeä.
"Älkäähän nyt noin menkö… Tulkaa nyt vielä tupaan," huusi Eeva portailta, kun vieraat hevostansa irti kirvottelivat, He katselivat toisiaan, suu vähän omituisessa hymyssä.