Repponen oli käymässä Latva-Kuntissa. Appensa kanssa hän istui kamarissa tupakoiden ja tarinoiden. Vilkasta ei keskustelu ollut, mikä lieneekin kieliä salvannut.
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi Repponen vihdoin äkkiä ja katsahti ikään kuin hätäytyneenä appiukkoonsa. Itsekin hämmästyi lausettaan. Kauan oli sanat jo suussa pakottanut; kauan oli tehnyt jo mieli siitä puhua. Nyt se tapahtui.
Appi käänsi kasvonsa lattiaan.
"Vai niin." Ääni vavahti hiukan.
"Se on raskasta … ei tahdo jaksaa kaikin ajoin kantaa." Repposen ääni vavahteli ja hän katseli lattiaan.
"Vai niin."
Mutta Repponen kun oli päässyt alkuun, halusi puhua enemmän, purkaa sydäntänsä, jossa nuo asiat karvastelivat.
"Ensin kun hän tuli meille," jatkoi hän vähän ajan päästä, "en minä tuntenut häntä, taikka oikeammin, hänen taipumuksiansa; minä vaan pidin hänestä niin paljon … tykkäsin niin kovin, etten katsonut sopivaksi häneltä mitään vaatia. Mutta en minä tiennyt että se oli niin taitamaton, ettei nyt itsestänsä vähää edes ymmärtäisi talouden hoitoa… Kyllä tuon huomasin pian, mutta en puhunut mitään, ajattelin ja toivoin että kyllähän oppii…
"Mutta kun rupesi käymään aina vaan huonommasti ja huonommasti, niin täytyi minun vihdoin ruveta puhumaan ja kauniisti neuvomaan…
"Silloin vasta tulin häntä tuntemaan … suuttui kun tärpätti[10] … ei muka tarvinnut mun neuvojani. Sitten sain minä kuulla ettei hän ollut itseänsä minulle kauppaamassa ollut ja että, mitä varten minä olin häntä vetänyt meille…