"Voi herra Jumala, kun tuo leikkasi sydäntäni!…
"Minä rupesin sitten ajattelemaan, että ei sitä pitäisi vanhana nuorta naida ja … kun on lapsiakin. Kun minä kuitenkin koetin — sillä minua vaati pakko siihen — neuvoa ja pyytää häntä paremmin huolta pitämään taloudenasioista, niin sitte hän, minun kiusallani, rupesi itse tekemään työtä niin kuin hullu, kun tiesi että tuo pisti minun vihakseni.
"Pian hän kuitenkin siihen kyllästyi, kun en minä kieltänyt, vaan annoin hosua. Mutta siitä asti rupesi hänellä olemaan merkillinen taipumus keksiä kaikissa minun puheissani jotain pistoja ja kiusantekoja itseänsä vastaan.
"Jos milloin pyysin hänen jotain tekemään, niin näin että hän aina enemmän taikka vähemmän suuttui… Minä huomasin että hän oli ruvennut sydämestänsä halveksimaan minua.
"Lapsi-raukkani! … heille ei hän ole äiti. No ei sitä sovi sanoa, että hän olisi pahinta laatua äitipuolia, on niitä huonompiakin, mutta kun minä rakastan lapsiani ja näen ettei hän rakasta ollenkaan, ei edes täysin suvaitse heitä, niin käy niin harmiksi monasti, kun ajattelee, että mitä heistä tuollaisessa hoidossa tulee."
Repponen nojasi poskea kättä vasten pöydän nurkalla ja kärsi huolettavien ajatusten sortoa. Latva-Kunti oli toisessa päässä pöytää samallaisessa asemassa.
"Anna selkään," sanoi hän vihdoin, "tottahan tuollainen mies nyt akkansa saa taipumaan."
Repponen katsahti hämmästyneenä appeansa, ikään kuin tullaksensa vakuutetuksi että oli kuullut oikein.
"Ei!" sanoi hän vihdoin pontevasti, "minä en lyö vaimoani, minä kuritan ainoastaan lapsiani ja teidän olisi tullut tehdä samoin."
"Hm… En minä ole paljon huolinut koko tytön kasvatuksesta … äitinsä hallussa tuo paraiten oli. Jos ei lie kylläksi kurittanut ja opettanut, niin hänen syynsä se on, eikä minun … ei siitä minua tarvitse syyttää."