Hän ärjäsi viimeisen lauseen äänellä, joka todisti sanain sisältöä.
"Hm."
Ei Latva-Kunti muuta tuohon tainnut sanoa. Hän yhä vaan tirkisteli lattiaan.
"Ja kun minä nyt kerran sanomaan olen ruvennut, niin sanon teille kaikki," jatkoi Repponen taas. "Ainoastaan teille tästä puhun, eikä kellekään muille … sillä sydän pakottaa sitä jollekin avaamaan. — Sanon sen vielä, etten minä pidä tätä Eevan syynä, että hän on sellainen kuin hän on. Se on teidän, vanhempain syy, jotka ette ole lapsellenne jo aikaisemmin opettaneet semmoista maailman katselemis-oppia, ettei hänessä olisi päässyt kasvamaan semmoiset pilventakaiset toiveet. — Näette nyt, mikä siitä on seuraus ollut."
"Hmm… Kuka sen tietää, mitä ne mukulat kulloinkin toivovat."
"Niin no, eipähän tiedäkään, mutta se pitää tietää että heitä pitää estää semmoisia turhia toivomasta, jotka eivät kuitenkaan koskaan voi toteutua… Sitä minä kuitenkin toivon, että hän vähitellen tasautuu kun vanhenee ja että sitä sitten jotakuinkin mennään." — —
Latva-Kuntin emäntä kuunteli toisessa kamarissa oven takana tätä tarinaa; ja hän itki, itki niin että kyyneleet virtana vuotivat.
Ei hän ollutkaan päässyt vielä Eevaa murehtimasta, vaikka luuli jo silloin kaikista huolista päässeensä, kun Eeva kotoa pois vietiin emännäksi Repposeen.
Olikohan se "suru" Eevan tähden ennen niin todelliselta tuntunutkaan? Kukapa sen tietää. Mutta karvaammalta se nyt tuntui ja syyllisemmältä kuin koskaan ennen.
Kun Repponen pois lähti, niin pojat kummastelivat, miksi hän nyt noin vakainen ja harvasanainen oli, ja isäkin koko illan tavallista kärtyisemmältä näytti, sekä äiti toisinaan itkuisia silmiänsä pyyhki.