"Onko se sitten … sepä nyt on, eihän se sun friiaris ole?"
"Friiaris…" matki Eeva, sillä tuo kuului niin vanhan-aikaiselta, "on se, keittäkää nyt kahvia."
"Kuinka herra siunatkoon … sepä on, kun niin äkkiä… Onko se oikein vissi? Oletko sinä ikänä nähnytkään tuota poikaa ennen?" Äiti ei yleensä näyttänyt pahoillaan olevan.
"Kaa, älkää nyt niin kovin kyselkö. Mitä te nyt siitä huolitte, kun se nyt vaan on. Onko huonosta paikasta!… Menkää nyt vaan keittämään kahvia ja älkää noin oudoissanne olko, tosi se on." Eevaa nauratti.
"Sepä nyt on", paneskeli äiti.
"Keittäkää nyt pian."
"Noo, kyllä, kyllä, mutta sepä nyt on, mä vieläkin sanon."
"Mitähän se nyt sitten on… Tuota, kuinkahan, pitäisköhän ruokaa laittaa?" Eeva arvelevaisesti kysyi.
"En tiedä … eikö tuo lie hiljan saanut syödä. On niin paha näin äkkiä, kun ei ole mitään sellaista laitettuna, jota tuollaisille pitäisi olla, kun on kumminkin komiasti oppinut kotonansa … eikä meillä ole sellaisia herraisia pöytä-astioitakaan. Onkohan se yötä?"
"En minä tiedä. Niin sellaista se nyt on, minä olen aina sanonut että pitäisi laittaa jotain, että olisi kuin muuallakin ihmisissä, mutta kun ei osteta mitään."