Ukko tuumiskeli tätä asiaa sitten koko illan ja toisinaan kysyi jotain emännältä. Vastenmieliseltä ei asia hänestä tuntunut, sen huomasi siitä, että hän hyvin vakavana toisinaan virkkoi:
"Lasten touhua lieneekin."
"Tuota nyt tuossa, … lasten touhuahan se on aina, sellaistahan se oli meidänkin ennen."
"Noo niin, mutta tuo on niin äkkinäistä."
"Äkkinäistä," matki äiti, "kuka sen tietää kuinka kauan ne ovat toisensa tunteneet, kukajo."
"Kauanpa siellä viipyvät pojat," alkoi ukko moittia, kun ei poikia ruvennut kotiin tulemaan.
Sillä välin kuluttelivat rakastuneet aikaansa kamarissa keskustellen yhtä ja toista.
— — "Kun sinut näin ensi kerran siellä iltamassa, kuin ompeluyhdistyksenne perustettiin, niin siitä lähtein olet aina ollut mielessäni," kertoi Heikki.
"Jopahan nyt…" nauroi Eeva.
"Sinä et ole minua ainakaan koskaan ajatellut."