Parin viikon kuluttua siitä, vei Heikki Eevan kotiansa katsomaan.
Lähdettäessä oli ilma kirkas ja Eeva sai istua kauniisen, uudenaikaiseen rekeen. Komeat olivat hevonen, puetit ja rekivaatteet.
Mieli oli niin keveä ja sydän lenteellä. Eeva toivoi että kaikki ihmiset hänen nyt näkisivät, että saisivat kadehtia … raukat. Sellainenkin ajatus oli, että kaikki tuntemattomat ainakin herroiksi luulevat. Kun ihmisiä vastaan tuli, ja niitä tulikin kaikellaisia, yksinkertaisempia ja niitä toisia, niin Eevan teki mieli aina jotain ilkkua ja sanoa Heikille, mihin huomioon hän tuosta ja tuosta tuli … kun oli niin "kamala"… "Herra jee, katso kuin tuo ämmä oli itsensä suurella huivilla mökkelöinyt! hi, hii … ja piuksut kun miehillä!"…
Ah, kun se oli hupaista, tehdä noita tärkeitä havannoita ja samalla näyttää sulhollensa korkeata sivistyskantaansa, puhumalla noiden ohikulkevain ihmisten auttamattomista puutteista!
Heikki ei kaikisti juuri mitään vastannut, myhähtihän vaan ja toisinaan sanoi: "niin on."
Kun kiivaasti ajettiin kylien läpitse ja ihmiset heitä töllistellen väistyivät tien syrjään, niin oikein Eevan päätä huimasi ja toisinaan pieni huudahduskin pääsi, kun sitä mielessään kuvitteli miten ihmiset nyt paraillaan heitä ihmettelevät: "Siinäpä meni komea pari ja hyvällä hevosella," … ja kuinka he sitten vielä perään katsoivat ja upeutta ihmettelivät…
Mutta Heikin sydämelle rupesivat Eevan huudahdukset ja naurut ennen pitkää tuntumaan niin kuin pikkuisilta vasaran-iskuilta.
Jo ennenkin oli hän toisinaan ajatellut, että kuinkahan se nyt oikein on, kun se asia niin äkkiä päätettiin?… Onkohan tuo Eeva juuri sellainen kuin hän toivoo, sisällisesti sivistynyt ihminen?… Johtui mieleen kaikellaisia erityisiä tapauksia, jotka sotivat vastaan tätä mielipidettä ja nostivat sydämessä kummallista pelkoa. Sitten hän vielä ajatteli, että Eeva oli melkein liian valmis lupaukseen, isältä ja äidiltä kysymättä … ja eiköhän ollut ollenkaan kilpakosioita? Olisi mielestänsä ollut parempi kuin olisi ollut niitä … olisi voinut enemmin rakastaa, jos omin silmin olisi nähnyt muidenkin pitävän Eevasta. Ja jos sittenkin Eeva olisi häneen suostunut ja muut hylännyt, … olisi tuntunut niin suloiselta saada yksin olla tuon halutun aarteen omistajana.
Kun hän syvemmältä rupesi tätä miettimään, niin sydämen valtasi omituinen väristys. Ehdottomasti, vaikka hän tahtoi sitä tunnetta olemattomaksi ja suorastaan mahdottomaksi tehdä, tungeskeli se ajatus ettei hän voi ollenkaan hyväksyä niitä luonteen ominaisuuksia, joita hän Eevassa oli tullut tuntemaan.
Kun hän tähän asti mietiskelyissään pääsi, niin silloin tuli niin paha olla ettei siitä tullut helppoa muulla kun johdattamalla mieleensä Eevan kauniit kasvot ja vartalon. Silloin kaikki ikävät varjot poistuivat, sydän lämpisi ja hehkui taas tulisen intohimoisesti. Jos hän silloin sattui istumaan, niin hän hypähti ylös, ikään kuin paetakseen noita vainoavia ajatuksia, jotka häneltä tahtoivat riistää hekumallisen riemun. "Eeva on minun ja hän on kaunein tyttö, mitä ikänä olen nähnyt…" Tämä ajatus karkoitti muut, ja tuskain haihduttua tuntui siltä, kun ne olisivat vaan olleet pahoja unia ja kun ei niillä todellisuudessa voinut olla mitään vastinta tuohon kauniisen tyttöön nähden, niin teki oikein mieli laulaa ja tanssia.