Tällä matkalla hän nyt tuota — "Eeva on kauniimpi tyttö kuin ikänä olen nähnyt" — ajatusta kehitti ja punnitsi. Mutta nyt oli se etu poissa, joka kotona aina oli ollut, se nimittäin, että kotona ei Eeva ollut nähtävissä, vaan ajatuksissa muodostui hänen kuvansa kaikkia Heikin ihanteellisia vaatimuksia vastaavaksi. Tällä kertaa oli Eeva vieressä. Hänen puheissaan oli paljon tuota — sydämen sivistymättömyyttä — joka ei Heikkiä miellyttänyt, ja joka samalla himmensi sitäkin ihanteellista kuvaa, joka ulkomuodosta oli ajatuksissa ollut. Kun hän katseli Eevan kasvoja nyt, niin ei nekään olleet hänen mielestään niin ihanat kun ennen. Mutta tuota ei hän uskonut, sillä hän piti sydämessään olevan kuvan todellisempana kuin sen mikä vieressä oli. Ajatteli että matka oli rasittanut ja suuri huivi, joka oli pään ympäri kiedottuna, rumensi ja esti kasvoja täydessä kauneudessaan esiintymästä.
Tämä ajatus pani hänen kiihkeästi ajamaan että pääsisi ensimaiseen lepopaikkaan jossa Eeva saisi ottaa huivin pois ja hän, Heikki, todistuksen siitä, että hänen idealikuvansa oli oikea. Siellä, kun Eeva istui ja lämmitteli takkavalkealla ja puhui paljon ja ystävällisesti talon väen kanssa eikä mitään sellaista, joka olisi Heikille ollut vastenmielistä; ja kun talon väki kunnioituksella kohteli ja silmäyksillään osoitti ihantelevansa Eevaa, niin Heikki taas rupesi iloitsemaan Eevan omistamisesta… Kuinka sievästi se sentään vaatetti, tuo röijy valkoisine kaulapitseineen ja tuo leninki, jonka helma sievissä laskoksissa ja noin herrasmaisesti kapoitettuna noin ja noin … ja sitten nuo kasvot!…
Heikki uiskenteli hurmautuneena rakkauden intohimoisissa laineissa.
Eevan sydämessä oli se, jota sanomme rakkaudeksi, kohdannut orpolapsen kohtalon. Ei siten, ettei hän olisi Heikistä pitänyt ensinkään, mutta siten, että pää-aseman siellä oli vallannut se loisteliaisuuden halu, jonka hän tämän naimisen kautta aikoi saada täytetyksi. Kun hän kuvitteli mieleensä tulevia elämän nautintoja, niin ei hän hetkeksikään unohtanut Heikkiä, vaan piti sen asian järjestykseen kuuluvana, että he yhdessä tulisivat kaikesta hupaisuudesta osallisiksi. Sen enempää rakkautta Heikkiä kohtaan ei hän kaivannut, sillä hän todella luuli ettei rakkautta voikaan olla muullaista kuin mitä hän tunsi. Hän siis tunsi näin: "Minä saan miehen aimo paikasta, Tästä varmaan hyvin paljon puhutaan pitäjäällä ja sanotaan että niistä tulee komea ja kuuluisa pari… Ainakin kaikki tytöt kadehtivat, kun minä pääsen sellaiseen paikkaan ja saan niin komean miehen…"
Kuta lähemmäksi ehdittiin Heikin kotoa, sitä vilkkaammin liikkuivat Eevan mielikuvitukset siellä. Taas esiintyivät nuot lihavat vanhemmat ja hieno, komea sisar. Kuvitteli, kuinka ne kaikki ovat heidän tullessaan pihalla vastaan ottamassa ja sanovat hänelle: terve tullut, eikä niinkuin moukat tuota tavallista: hyvää päivää. Kuvastui myöskin mieleen, miten piiat asioikseen juoksevat pihalla sankoja kantaen ja puita hakemassa, mutta pääasiassa kuitenkin häntä katsellen sitten toisilleen kertoakseen ja hänen pulskeuttaan ylistelläkseen… Kartano oli äärettömän komea, punaiseksi maalattu ihan joka paikasta, tuparakennus kaksikerroksinen, sen edessä moniruutuisilla ikkunoilla varustettu kuisti, josta mennään tupaan ja kamareihin ja kamareista saliin, jossa on komeat matot, topatut sohvat, soututuolit ja satullipeilit ja … ja… Hänen mielikuvituksensa loi semmoisen komeuden, että häntä toden teolla rupesi oikein pelottamaan kuinka siellä osaa olla, ettei oudolta näytä, kun ei koskaan ennen ole semmoisissa paikoissa ollut.
"Joko nyt pian ollaan kotonasi?" kysyi Eeva usein.
"Ei nyt vielä, mutta pian," Heikki vastasi.
Eeva odotti ja odotti. Katseli laajalle ympärillä olevia taloja ja aina eteenpäin, itsekseen arvellen, kun jonkun talon näki:
"Onkohan se tuo?"
Kun semmoisten ohi ajettiin, niin Eeva sanoi: