"Tuota jo siksi luulin."
"Vai tuota… Tuollaiseksiko sinä kotoani ajattelit?"
"Niin, en minä tiedä."
He olivat valtatieltä poikenneet Lahtiseen vievälle kujalle. Eeva ei sitä tietänyt, luuli vaan yhä matkaa jatkettavan.
"Noh…?" äännähti Eeva kun Heikki pysäytti hevosen kotinsa pihassa.
Heikki nousi nauraen reestä.
"Joko nyt ollaan perillä?" Eeva alkoi silmäellä ympärilleen ja nousta reestä.
Ei ollut läheskään sellaista, kun hän oli mielessään kuvitellut. Suuremmoista sentään oli kartanolla kaikki, joka merkitsi, ettei pesä ollut huono. Piika, joka hääräili navetan puolessa, alkoi lipaista tupaan. Eeva katseli häntä kaiken matkaa ja näki että piika tuo'tuostakin lurkautti häneen ja nauroi. Vastaanottajia Eeva jo ehti kaivata ja ajatteli että, kun ei renki tule edes hevosta riisumaan ettei Heikin tarvitsisi. Samassa kun he Heikin kanssa alkoivat tupaan päin astua, ilmestyi portaille nainen aivan kotitekoisissa vaatteissa, eikä suurestikaan vastaava niitä mielikuvia, joita Eeva oli Heikin sisaresta nähnyt. Tyttö tuli hymyillen luokse.
"Saan esittää: morsiameni … sisareni."
Eeva muisti tarkkaan harjoituksensa, ojensi kätensä neiti Sälppenströmin lailla, sillä hienolla tavalla, jolla näkemältä on niin kuin tarkoitus estää toista lähemmäksi tulemasta, teki pää- ja vartaloväännökset tarkan järjestelmän mukaan.