Ville puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen veitikka.
— Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä mahtaisi teillekään pahaa tehdä.
Se oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän hermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.
— Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.
— Niin, tuota…
— Äläs puhukaan! — Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. — Kellekäs lemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis satojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.
— Sitä minäkin.
— Niin, sitä minäkin, mutta…
— Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.
— Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.