— Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta
Pihlajaniemestä.
Ville iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti
Pihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.
Jaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko ruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet yrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.
— Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.
— Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. — Sitä sanoo työnjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.
Jaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas sisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.
Suutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:
— Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.
Jaakko Jaakonpoika hieman ilostui.
— Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. — Arka silmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti näihin?