Jaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:
— Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta… Se on paljo rahaa, se.
Bränfors astui tupaan.
2.
Jaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä. Emäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli mies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka suunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon pulskat ja terveen näköiset.
Avioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja kaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa, Kaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki nämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko Jaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin paljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet, oli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan ikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata. Hänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa pitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle. Sillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi teettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen muuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat kaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla miehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden yrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa yhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti ruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä oikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.
Talo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet juuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen miespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli vanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt tarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen siitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan voinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei ollutkaan 7—8 vuoteen otettu ruokavettä, — ihmisille näetten. Eläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi oli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin keväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo vettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi joskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä. Pojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo viimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä töistä.
Kerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi lantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko Jaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan jokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän katsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:
— Katsos, kun menee!
Mutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti miehen ilon: