Vasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen vaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:
— Ota keittovesi virran yläpuolelta!
Emäntä mumisi jotain.
Illemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli, puhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:
— Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä olis ollut mäntä katolla.
— Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.
— Ei mitään … minä täs vain itsekseni…
Nojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti vaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.
* * * * *
Maantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin hiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä kunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän oli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon vaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli annettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla huudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin lainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan kartanokujaan.