Jaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä Jaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan asti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut, kyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa jälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan alle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin, — mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin olivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa oli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.
Siinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän tunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata enää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren Proberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle, osittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun leventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan polttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus hän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili »Viittäveljestä», mutta emäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria hajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut vakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta siitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän kukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.
3.
Isältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin koossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä. Siihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä peritty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa ja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin koossapitämispuuhiin.
Mutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus: rikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!…
Se ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen tukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa samanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin hänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan perintölunastuksessa laskettiin.
— Seitsenkertaiseksi!…
Tämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein yliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään asianomaiselta.
Tämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi kirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti, mökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan pantu korkkimatto.
Vanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa itse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.