— Päivää, sanoi tulija.
Kahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli kahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä hymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.
— No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään vierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti tassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.
Vehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.
— Päivää.
— Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.
Istumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen osasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen tuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen kuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia mukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa joka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa tarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin rouvat, — heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai porvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!…
— Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän joutoaikaa parempaakin asiaa varten.
— Johan sitä…
— Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.