— Kyllä sulla on siinä väärin…
Siitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat syrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko Jaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa sentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen asioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa sopusoinnussa.
— Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.
Jaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.
— Minäkö?
— Niin, sinä.
— Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin tarjottu, mutta… Meillä on siinä niitä poikiakin ja…
— Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan Pihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne menevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät emännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja piikain kanssa. En minä vain!
Jaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan sen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen pelkkänä korvana:
— Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?