— Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30—35 tuhatta.
Hymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea selittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.
— Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.
Sillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen ominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6 tuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän Pihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko Martilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta oli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne suorittaa…
Mutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät saaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä muuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai aivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.
Paluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa — jota talonmyyntiajatus 35 tuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan hymyillen helli ja suosi — kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla, jolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?
Mitähän isävainaja mahtaisi sanoa?
Tämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen. Oli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja otsansa ryppyyn.
— Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty uneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.
Hymyili.