— Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me tapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin lämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta laskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin kilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli, se usein oli ensimäisenä.
— Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan
Minävaivaisenkin.
— Niin se aina kehui lukevansa.
Isä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.
— Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla, silmät hehkuvina katsoen mieheensä.
— Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa ajatuksissaan muistellen. — Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut Katikismusta käsittämään.
Jaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen pöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.
Sillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta isoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä jalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti takkapielessä lukien. Isä käski talliin.
Hermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.
— Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä katsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja kädet nutunhihoista.