— Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.
— Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava karahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.
— Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin, ovat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin puolikyynärpäihin.
Hermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla sävyllä:
— Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.
— Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.
— Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.
— Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.
Isä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten kyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua, otti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:
— Eipä niitä saa!