— Tarvitsen.
— Iltamaanko?
— Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut värähdys.
— Aina niihin joutaviin.
— Noo … ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa ole pyytänyt.
— Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.
— Rahat menevät niin että, jatkoi.
Martti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:
— Ettekö te anna?
Isä oli vähän aikaa vaiti.
— Paljonko sinä tahtoisit?