— Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen kuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken jälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.
Martti säpsähti ja katsoi hätien.
Samassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä. Pilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti kattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää omille ajatuksilleen.
Heinonen sanoi vakavasti:
— Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä sanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota … perhana…
— Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.
— Sinä juuri!
Heinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli jo ollut lähellä ruutia.
Martti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.
Heinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi: