Kätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.
— Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit talonpalan?
— Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin kuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa keskusteltua.
— Onko ne välit niin…
— Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme yhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.
— Mutta jos minä tulisin tulkiksi?
— Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi senkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:
— Ei taitaisi auttaa.
— Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä miehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.
Martti ihastui. Kenties sittenkin keksitään…