— Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, — ellei se nyt myy, mutisi poika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. — Silloinhan minä olen jo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.
Kaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä kertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.
Ahdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina kohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt sillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi vimmatusti pari kokkaretta tieltä. —
Astuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei saattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan maamiesseuran kokouksiin.
— Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä rauhallisesti.
— Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.
Isä korotti ääntään:
— Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka luistaa.
Martti mumisi:
— Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes yrittää itse mitään.