* * * * *
Siitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli Martin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko mahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos isä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan taloaan, miten järjestäisi?
Hän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan kanssa.
Mutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän mieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä Amerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan. Liisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria tuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä perintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että Pihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja Martin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria siitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa ajatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei suurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on sarkansa kynnettävä itse.
Kerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan kaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan omituisin katsein.
— Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen matalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret koko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut. Mutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen vartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.
— Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä ihastuksella.
— Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja käsivarsiaan.
— Onko »hennot»? tyttö pilkkasi.
Martti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet lihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.