— Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.
Mutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika, jolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli kohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä hiki.
Hänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja vaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi, mutta virkkoi vielä puheenaineeksi:
— Talon ostajakin tässä oli.
Kananteri pyöristi silmiään:
— Aiotteko talonne myödä?
Eihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja tarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri siitä?… Emäntä ja Martti ovat vastaan…
— Sahako?
— Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen kun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen palkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi mitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen … tekis mieli loppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä parempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin…
Jaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen omituisella tavallaan.