— Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi ajatellen jo jotain muuta.
— Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman mieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli tekee.
— Vai niin!
Nyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo istuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua heinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.
9.
Jatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain perusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat eivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän syyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*. Mennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa kotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle…!
Nuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja nikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta uhma.
Martti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen ilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja talonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.
Hän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli jäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden kera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä milloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.
… Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään jatkoi katkerasti: