— Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?
Poika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan luetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.
Mutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä hyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:
— Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata, pari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.
* * * * *
Pari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa. Tämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin viime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.
Maailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun kotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski liikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa, tuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä olisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.
He olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista pettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä vaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut elämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän näyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut. Silloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista tylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin Hermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.
Mikä äidin oli tullut?
Navetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti havaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.