— Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule kumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin vähäpätöisestä asiasta.
Martille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?
— Olenko minä sitte todellakin niin huono?
— E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa asua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja Amerikkaan te kuitenkin, sinäkin…
Sitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.
— En minä!
Ja veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:
— Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään
Amerikkaan halua.
— Sinäkö, lapsiparka?
Nyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa eloisuutta.