Mutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi »Hooperkin äijäksi» ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki hänet niiden joukkoon.
Se verenimijäkin? Verenimijä…? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi sanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.
Toisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan kysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän perintötalon, ja nyt olen torpasta?
— Torpasta, ajatteli hän. — Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!
Kun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti arvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se vanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika pitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.
Naapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja ihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli mahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.
Eräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli pieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän oli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat kainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli keski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä. Näytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään väistämättä lennähdellä.
Pihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle meni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka pelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain häntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat rahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen katkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan mieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa! Enkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se, sellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin isäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis tienailevan 6—7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on siunausta tällaisille … läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja taitavat sittekin mukulat nähdä nälkää…
— Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä…
Puhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti kumpaankin, mutta jatkoi työtään.