— Ei se mitään huomaa… sellainen tohlo, kuiskaa joku.
Kirsi ilostuu.
— Jumalaa pelkääväisen ihmisen ei tee ollenkaan mieli viinaa, hän tolkussaan selittää.
Joosea naurattaa. Hänen tekee mieli kirota ja sanoa. Mutta kun on sydäntalvi ja tässä on hyvä ruoka ja hyvät hevoset, ei viitsi suututtaa äijää, kun se nyt pitää isännyyttä. Nuori isäntä… mikä tauti sitäkin vaivannee? Onko se juomisesta, vai? Sanovat että se jo näkee viinapiruja.
— Jumalaapelkääväinen ihminen nauttii kaikki jumalanlahjat kiitoksella.
Ja vähän ajan kuluttua:
— Nyt se on kaikki niin kallistakin että…
Se joku kuiski:
— Anna rengille ryyppy… kyllä se hintansa haukkuu… paremmin tykkää sinusta ja talosta… otat itse samalla julkisesti, Jumalalle kiitokseksi.
Lattiapalkit rusahtelevat. Siimon Kirsi astelee kamariin tuodakseen pullon. Juuri kun hän avaa kamarin oven, kuuluu taas se äskeinen huuto, mutta lakkaa kohta. Hän ei pysähdy sitä enää kuulemaan. Korva alkaa siihen tottua.