Malakias ei nyt juuri tässä Kirkonkylän maantiellä voi aivan ehdottomasti sanoa, onko hän päättänyt olla raitis aina, vai toistaiseksiko vain? Tämä ajatus keskittää niin kokonaan hänen huomionsa, että juoppohulluuden kamalat kokemukset, sitä seurannut parantumisen ilo ja uuden elämän keväinen nousu muistuttavat tajunnan takalistolla olemassaolostaan aivan kuin paksun sumun takaa, joka pidättää ääniaallotkin.
Vaeltaessaan tässä sumussa löytää Malakias itsensä ajattelemasta Riitaluhdan Esan taskussa palkkerehtavaa pulloa. Sitä vain, että Esalla on nytkin pontikkapullo.
Mutta hän näkee vaimonsa ja poikansa jo hevosen luona tuossa pihassa. Poju kuopii maata hieman levottomasti. Esa juttelee, että illalla pitäisi kokoontua miehiä vähäsen pitämään tuumaa siitä, mitä asian vuoksi on tehtävä. Malakias lupaa tulla. Hänellä on joku epämääräinen tunto siitä, että hänen pitää sinne mennä, muuten kylän maine on vaarassa eikä se tule puhdistetuksi. Hän on johtavia miehiä, kansakoulujohtokunnan jäsen, omistaa hyvän oriin ja kantakirjatamman. Hänen kylvönsä on kylvettynä…
Ja mikä se sitten on se Sinisalmi? Lähtee kirjoittelemaan kylästään roskaa. Ryyppää tahi ei, se on kunkin oma asia, se ei kuulu toiselle. Ja jos keittääkin…
Esa meni omaa hevostaan laittelemaan. Eliisa katsahti vakoillen Malakiaksen silmiin, mutta niissä ei ollut mitään merkkejä tuoreesta ryypystä. Hän lausui jonkun iloisen sanan, mutta Malakias oli mietteissään. Vasta kun he olivat maantiellä ja Iiska taas aikoi hamuta suitsia, kun Malakias jännitti ohjaksia ja Pojun lautaset alkoivat tuutia ja ihmiset väistyivät kahden puolen leveätä tietä, vasta silloin rupesi Malakiaksen katse kirkastumaan.
Eliisa alkoi muistellen jutella jotain rovastin saarnasta, mutta ei kiittänyt sitä.
XIV.
Kylänmiehiä oli kokoontunut Riitaluhdan kamariin. Itse Esa, Kirsin Malakias, Sumun Heikki, Heikkilän Ville ja Napamäki. Kirkosta tultua oli saatu uusi Jobin posti. Kylän parhain viinankeittäjä, Tappurainen, oli joutunut tehtaineen keskellä kirkonaikaa nuuskijain käsiin. Tehdas oli hävitetty, 75 litraa viinaa, samoin suuri määrä ainaa. Miehet olivat jo tottuneet pitemmän aikaa elämään tehtaan ja varaston menettämismahdollisuuden epätiedossa, niin että vahinko ei sellaisenaan aivan erikoisesti harmittanut muita kuin Sumun Heikkiä, joka oli rikkain ja lihavin ja itarin, eikä ollut eläissään tottunut luovuttamaan penniäkään hyppysistään tuntematta jonkun aikaa jälkeenpäinkin epäilystä, että oli antanut vetää itseään nenästä.
Vaan tässä oli jotain muuta. Tappurainen oli parhain heidän keittäjistään. Mutta mies oli suuri lurjus ja ennakolta laskematon. Jos hän ottaa kurit päälleen, niin selittää ja paljastaa koko osuuskunnan ja joudutaan kaikin vastaamaan. Tähän asti oli mennytkin hyvin. Keittäjäin kanssa oli ollut sopimus, että jos kiinni joutuvat ja sakkoihin ja linnaan, niin isännät maksavat sakot ja elättävät perheet vankeusaikana. Eikä sellaista ollut vielä sattunut kuin yhden kerran. Niin hyvin oli onnestanut. Viinaa oli keitetty ja pysytty sillä hyvissä taskurahoissa. Mutta tämä Tappurainen oli juonikkomies. Nyt pitäisi saada sitä vielä yli puhua, ettei vain seota heitä asiaan. Luvata vaikka jotain erityistä lisäkorvausta.
— Ei se mitään tarvitse, on saanut osansa ja hyvän palkan, muistutti ehdotusta vastaan Sumu.