— Je-esus!… pääsee Eliisalta. Malakias tuijottaa tylsänä. Kun Eliisa koskettaa, alkaa Malakias vapista.
XV.
Eräänä ihanana kesäisenä iltapäivänä astuu Malakias Kirsi porraskuistilta pihaan ja pälyilee ympärilleen levottomasti. Silmiin on palannut talvellinen tuijottelu ja valkuaisiin verestävä reunustus. Hän on joutunut uudelleen makuun, suonissa polttaa jano ja viina.
Hän astuu yli pihan tarhakartanolle, mutisee ja peloissaan ympärilleen katselee. Käy ohi tallin, jonka oven yläpuoli retkottaa auki. Malakias tuijottaa mustaan oviaukkoon.
— Mitä… sekin ka-katsoo? mutisee.
Pääsee ohi. Saapuu portinalukseen. Vanha ruumenrekikin on siihen tielle kesäksi jäänyt. Toinen antura ketarasta irrallaan, perästä ylhäällä siirollaan kuin häntä. Malakias pysähtyy kummastelemaan, tarkastaa rekeä. Mikä siinä on? Häntäänsä nostelee… ruumenkelkka! Malakias potkasee. Kelkka koskee äkeeseen ja kalahtaa. Alkaa hieman suuttua mies ja potkasee uudelleen. Äes vastaa jurosti ja kelkka välinpitämättömän särkyneesti. Jalkaan koskee. Malakiaksen tekee mieli lyödä. Mutta äes seisoo rauhassa väärine piikkeineen, ei tule päälle, mutta ei pakenekaan. Malakias alkaa tuntea haluttomuutta. Väärät ja paksut piikit uhkaavat. Mies kääntää selkänsä ja alkaa leppyä.
Siinä on lammasnavetan ovi. Karjatarhassa paahtaa ihana helottava kesäaurinko. Oviaukosta näkyy pimeyttä. Malakias tuijottaa. Siellä on varmaan joku. Tuijottaa, tuijottaa… mikä siellä? Silmät? Ne nousevat pimeyden uumenista navetan perältä… Ovatko ne? Malakias eroittaa niin hämärästi… Silmät… markkina-neidin…
Mies astahtaa lähemmäksi lammasnavettaa. Onko siellä? Lammasnavetan hajusta hän… pitää. Niinpä se kuin vetää. Panisiko pitkälleen ja nukkuisi?… Huusiko joku?
Iiska vain puuhevoselleen huutaa pihassa, joku naapurintyttö toverina.
Isä alkoi kuullella, mutta unohti kohta mitä piti kuullella. Lammasnavetta on niin ikään unohtunut seläntaakse. Mies ei ajattele mitään, astuu vain ladon ja navetan välysestä kartanon taakse. Polku vie tuulimyllylle… Tuulimylly, ajattelee hän, astuen ohra- ja perunapellon välistä piennarta. Mieleen menee samalla, että juuri tänne hän oli aikonutkin, mutta ei muista kuolemakseen mitä varten… Siinäpä on silta rämpällään. Siltapuu on pystössä ja kurottaa pitkällään kuin lyödäkseen. Jostain tuntemattomasta syystä alkaa syyllisyydentunto taas hätyyttää. Joku uhkaa jotenkin, vaistoaa hän. Mieli menee alakuloiseksi, niin alakuloiseksi ja painuneeksi että sydäntä aikaa ahdistaa tuttu tuska. Askel alkaa hätiä. Hän astuu piennarta, kohti tuulimyllyä. Sieltä tuulimyllyn takaa näkyy riihi.