… Mitä siitä riihestä? Ei muista kuolemakseen.
Astuu, astuu. Lapset huutavat pihassa, mutta Malakias ei sitä kuule. Siinä kasvaa rehevästi ohra, jota keväällä niin intomielin kylvi. Mutta Malakias ei näe työnilonsa nousevaa hedelmää. Etäämmältä häämöttää kesanto, joka siellä koskematonna työntää rikkaruohoa. Mutta Malakias ei näe sitäkään. Hän on irtautunut luonnosta, mennyt rikki. Hän on elävän luonnon keskellä vieras. Hän vain astuu kuin muukalainen. Mieliala painuu painumistaan. Tekisi mieli itkeä. Ihminen on niin huono… Elämä on niin raskas… Mahtaako Jumalakaan tästä mitään välittää?… Kun saisi nukkua… tuossa ojassa… Panisivat multaa päälle… Ojaan… Ne eivät pane… Vievät hautaan… viekööt…
Mylly on siinä. Siipi rikki. Irvistelee… siipi. Olkoon!… Minä en välitä…
Käy ohi tuulimyllyn, riihen luo. Taas ovet auki… mikä niitä ovia aukoo?… Riihenovi… sarana poikki…
Hän pistää käden taskuun, saa sieltä sormiinsa nuoraa. Katsoo sitä, tuijottaa siihen, muistaa, nyökkää päätä. Saa kiirettä kantapäihinsä, aikoo pujahtaa riiheen pälyen ympärilleen.
— Malakias! kuuluu Eliisan kirkas, hätivä huuto lammasnavetan välysestä.
Malakias pelästyy, putoaa riihenkynnykseltä maahan, huohottaa ja kätkee vikkelästi nuoran taskuunsa. Eliisa huutaa uudestaan. Malakiaksen katse kirkastuu. Hän alkaa juntustaa takaisin entisiä jälkiään. Tuulimyllyn nurkkauksessa he kohtaavat.
— Täälläpä sinä! pääsi Eliisalta helpotuksen huudahdus.
Kuin pahanteosta tavattuna astelee Malakias vastustelematta vaimonsa jälessä. Eivät virka kumpikaan mitään.
Tultuaan yksin kamariin, hiipii Malakias vikkelästi kätkönsä luo, löytää pullon, nostaa sen himosta hehkuville huulilleen. Ne elehtivät kuin nänniä etsivät lapsen huulet.