— Laskekaa! pyytää Eliisa valittavalla, hiljaisella itkuäänellä ja riuhtasee. Pitelijän täytyy lujittaa otettaan.
Eliisa on kääntänyt selkänsä pastoriin ja huohottaa syvästi. Sitten pääsee häneltä uikertava, viiltävä valitus. Hän käännähtää päin pastoria, silmistä hehkuu tuska. Hän nostaa käden kuumalle otsalleen, luo aran syrjäkatseen pastoriin ja kuiskaa:
— Nyt… minä… rakastin.
Hän katsoi hetkisen syrjittäin, kysyvänä ja pelästyneenä pastorin silmiin. Mutta aivan kuin raivopuuskaus olisi alkanut hänen sielustaan kuohua, hän tempautui pitelystä irti rajulla voimalla. Pastori sai ponnistaa kaikkensa pidättääkseen, mutta ei voinut liikutukselta saada sanaakaan sanotuksi.
Ovipieleen portaille ilmestyy vanha Siimon niin pelästyneenä, että ei hievahda, suu on vain älyttömästi ammollaan.
Lääkäri tulee ovesta. Pastori kiinnittää huomiota hänen kalpeuteensa ja hitaisiin liikkeisiinsä. Väristys käy läpi ruumiin. Hän ymmärtää, että Malakiaksen luoti on tehnyt tehtävänsä. Lääkäri lähenee epämääräisesti astuen, silmät harhailevat neuvottomina. Eliisa lävistää häntä katseillaan, mutta ei kysy.
Jostain syystä lääkäri nyökäyttää, tuskin näkyvästi, päätään. Eliisa ymmärtää sen vastaukseksi. Kädet nousevat itsestään taivasta kohti ja rinnasta nousee koristen käheä kuiskaus:
— Kuka hänet murhasi?
Hän lävisti katseellaan vuorotellen lääkäriä ja pappia. Kumpainenkin värisi.
— Kukako? äänsi lääkäri hiljaa.