Mutta leski ei vastannut, hän lähti vain astumaan tupaa kohti, pään asenteessa ja silmissä jonkunlainen ylenkatseen vivahdus.
Kumpaisellekaan herroista ei tullut mieleenkään puhua itsemurhasta. Kysymys poltti lääkäriä kuin tuli. Hän yritti torjua kummallisen kysymyksen salaperäistä okaa, mutta se vaani piinaavana joka puolella. Joku syytti häntä, hänen seurapiiriänsä, hänen elintapaansa. Se kuiskutti, piinasi, kirkui. Hädissään hän höpisi ääneen:
— Tämäpä kummallista…
Tämä oli alkanut jo aikaisemmin tuvassa. Eliisa oli syyttänyt — nimeä mainitsematta — syypäitä siihen, että hän menettää miehensä, lapsensa, elämänsä nyt juuri, kun he olivat pelastumaisillaan, kun Malakias ja hän olivat saavuttamaisillaan elämän…
Portin ulkopuolella kurkkii talon tuttu viinatrokari. Mutta nähtyään pihassa herroja, hiipii takaisin.
Mennessään huomaa Eliisa pienen Iiskan hyljättynä ja peloissaan pälymässä vajan ovella.
Äidin silmässä välähtää jotain vapautuvaa. Hän kurottaa käsiään. Lapsi juoksee kohti. Äiti nostaa syliinsä, puristaa rajusti, niin rajusti, että vahva poika alkaa valittaa. Samassa hän käännähtää ympäri, iskee kummallisesti kiiluvat silmänsä tohtoriin, joka juuri on rientämässä takaisin sisään, ja poikaa osoittaen kysyy:
— Tuleeko häneenkin?
— Mitä? kysyy tohtori arasti.
— Se tauti?