Leikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna, vanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta, juureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan päivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja nähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko akkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika on heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen ja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään. Hänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa, tanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset silmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika Ellu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä, niin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi maanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha setä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää kujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa valtainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.

Ruokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse nuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät. Nyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla, kulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen, herttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin pidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on vatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat Maiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset kohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on haihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa vieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian. Mutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman ulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään, sitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista elämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.

IV.

Pyydysmäen emäntä lukeutui evankelisiin ja liittyi lujasti isien kirkkoon. Mutta joskus oli hän joutunut panemaan surukseen merkille, että Iiska, josta hänen tahtonsa mukaan piti tulla pappi, oli ruvennut uskonasioissa haparoimaan. Poika ilmaisi silloin tällöin omituisia ajatuksia, ja äidin tutkaillessa uskon perustuksia ilmeni Iiskan vastauksissa epävarmuutta ja vältteleväisyyttä, joka loi muuten avonaisiin suhteisiin harsomaisen väliverhon. Tänä kesänä, kun pojan jo vähitellen piti valmistautua loppututkintoon, oli äiti tämän erikoisesti huomannut ja joitakin kertoja puhunut siitä isällekin. Tosin ei Erkki ollut uskonasioissa vaimonsa silmissä mikään ratkaisija, sillä Jumala ei ollut vielä avannut Erkin sydäntä vastaanottamaan uskoa. Mutta he puhelivat muutenkin kaikki asiansa toisilleen, niinkuin siivon avioparin tunto vaatii. Näin kääntyi puhe joskus tähänkin, Iiskan uskonvakaumukseen, samoin kuin muihinkin lapsiin ja heidän erikoisasioihinsa, riippuen siitä, mikä milloinkin sattui olemaan etualalla. Isällä oli ollut taipumusta aina hieman hermostua, kun puhe kääntyi Iiskaan. Hän puhui pojan luonteen epämääräisyydestä, joka veti silloin sinne, tällöin tänne. Mutta erittäin valitti hän äidille usein sitä, ettei havainnut pojassa kansallistuntoa siinä määrässä kuin olisi toivonut. Poika haparoi aikaisemmin kaikenlaisia uusia aatteita, mutta näytti viime aikoina niihinkin kyllästyneen eikä lämmennyt enää mistään. Hän itse ei ole saanut mitään kouluoppia, mutta kansallistunnon on elämä häneen istuttanut niin lujan, että se on nyt hänen elämänsä johtavana voimana. Kun näkee ympärillään laumoittain ihmisiä, joilla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kansallistunnosta, vaikka ruotsalaisen ylimysvallan avuksi ryntää ryssä uhaten hävitysaikein suomalaista kansallisuutta, niin pyrkii suututtamaan. Tämä poika, jota on koulutettu siinä mielessä, että hänestä tulisi sellainen suomalainen virkamies, joka ottaisi kansallisuusasian omakseen ja opastaisi myöskin kansaa ja herättäisi, tämä toiveiden poika osoittautuukin asialle kylmähköksi ja ajattelee vain kaikenlaista jonninjoutavaa. Isä oli jo viittaillut sellaiseenkin mahdollisuuteen, ettei Iiskasta tulisikaan pappi, vaan että tätä salassa vetivät yhä jotkut hämäräperäiset vapaakirkolliset ja tolstoilaiset ajatussuunnat. Runoilun oli poika kumminkin, Jumalan kiitos, jättänyt.

Kuinka lähellä tolstoilaisuus oli vapaakirkollisuutta, ei äiti tietenkään saattanut määritellä. Hän oli vain kuullut, että Tolstoi oli venäläinen ja että hän kielsi Kristuksen jumaluuden. Sen hän oli pannut merkille, että räätälimestari Pettersson ylisti Tolstoita ja sanoi, että Kristus oli vain hyvä ihminen eikä sen enempää jumalanpoika kuin muutkaan vaimosta syntyneet ihmiset. Lisäksi oli Pettersson omituinen, harvinaisen lempeä, hyväntahtoinen ja elämäniloinen ihminen. Mutta juuri se tekikin hänet poikkeukselliseksi, niin että usein oli vaikea erottaa, oliko hän hyvin viisas vaiko hieman löylynlyömä. — Ala-Pyydysmäessä oltiin vapaakirkollisia, ja vanha emäntä oli uudestaan kastettu, hän kun ei voinut uskoa lapsikasteeseen. Muu talonväki oli tavallisia ihmisiä, mutta he kielsivät lapsikasteen. Sellaisia oli muutamissa muissakin taloissa ja mökeissä tälläkin kylällä, samoin kirkolla ja muilla kylillä. Näitä oli ruvettu pitämään harhaoppisina, varsinkin sitten, kun seurakunnan kappalainen, pastori Nordberg oli alkanut oikein olkansa takaa taistella kaikkia lahkolaisia vastaan.

Lautamies Pyydysmäki siis toivoi koulutiellä olevasta pojastaan kansan etunenään kelpaavaa kansallisuustaistelijaa ja hänen emäntänsä puhdasoppista kasteen armon julistajaa. Nyt oli kuitenkin kumpaisenkin toivo hämärtynyt ja vanhempain mieliala sen johdosta lamautunut. Poika eli omaa elämäänsä ja ajatteli ilmeisesti sangen vähän vanhempainsa erikoistoiveita. Siitä huolimatta oli Iiska erinomaisen kelpo poika, ja luvutkin lienevät edistyneet aika hyvin, kun vaan oli päästy ensi vuotten harhailuvaikeuksista. Mutta hän eli omaa luontaista sielunelämäänsä, ajatellen ilmeisesti vähemmän vanhempiensa toiveiden mukaisesti kuin omia vaistojaan noudatellen. Hänen kotikyläisinä käyntipaikkoinaan olivat Lintumäki ja räätäli Pettersson. Tästä viimeisestä ei isä enempää kuin äitikään pitänyt.

Eräänä iltana oli ollut Saarimäen seurat Ala-Pyydysmäessä. Iiska oli sinne seurannut toveriaan Saarimäkeä ja ottanut sikäli osaa hartaustilaisuuteen että kauniilla äänellään aloitti pari laulua ja lauloi ne loppuun seuraväkeä johtaen. Mukana oli myöskin hänen äitinsä, joka nyt tahtoi ottaa selkoa tämän Saarimäen uskon perustuksesta. Kuulijoita oli saapunut runsaasti. Joukossa nähtiin, paitsi monia muita kyläläisiä, myöskin opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Kun kokous oli jo alkanut, saapui pastori Nordberg hieman myöhästyneenä. Muutamat hänen uskonnolliset puoluelaisensa olivat hänet hakeneet.

Saarimäki ei ollut mikään etevä puhuja. Toisinaan oli hänen hyvinkin vaikea saada ajatuksiaan selvitetyksi. Mutta silloin pelastui hän puheen katkeamisen vaarasta sillä, että rupesi puhumaan armon ihanuudesta yleensä. Hän saattoi aina kirkastaa lunastusta ja armoa, joka on jokaiselle varattu, ilman että tarvitsi rasittaa aivojaan asiain järjestelmällisellä esittämisellä. Tällä kertaa kävi niin, että puhuja joutui jonkun verran hämilleen huomatessaan pastori Nordbergin ilmestyvän kuulijain joukkoon. Se vaikutti itse kuulijoissakin hieman levottomuutta, päänkääntelemistä, sivuille vilkumista, rykimistä, hymähdyksiä y.m.

Kun puhe oli päättynyt ja laulu laulettu, valtasi huoneen odottava hiljaisuus. Silloin pastori Nordberg rykäisi ja kysyi istualtaan:

— Millä oikeudella te pidätte näitä seuroja ja saarnaatte ihmisille?