Sitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän vesikaivolla.
— Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle Iiskan toverille, vieraalle?
— Enhän minä… joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä varasti.
— Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse, eikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee tänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä yritys on.
Mies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko jollain tavoin puhunut pahoin.
— Suutari taitaa odottaa, virkahti mies ja kääntyi kaivolta tupaan.
Vaimo sanoi perään:
— Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä ryssän asiasta.
Lautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja varoitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu naurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan katseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.
* * * * *