Uusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti sijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten luokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien keskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset jäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia. Yleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti ajatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä ja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien ja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen uskontoa mausteeksi, se riitti.

Poikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli, kirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella ajatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän seuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti kaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää. Lautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi itseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja siunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.

Keisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät mökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet palstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat saaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin. Hänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun on keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat omien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki äijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen kapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa keisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt kaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin täytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.

Itse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan kunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman syrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen vastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut ajetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi vastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään puron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka sitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat metsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa saanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut eräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt anomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet olivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta välit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun alkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa aluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen tuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt tarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin apuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset pitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä siitä.

Tällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat sotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista, vielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja Lintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun nyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin, esiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä puolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin metsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan valtiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki voitti silloin huomattavalla enemmistöllä.

Ja niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan riideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin, tuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan mielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä Lintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten askareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi, niinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä työmaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.

* * * * *

Eräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset, aloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo muutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli, kun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan viimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi sellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan. Maijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään. Immeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon jälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin poltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili lakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:

— Älä sinä niin hotista.

— En minä, mutta kun…