* * * * *
Katsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle puolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan perhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin työt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta uskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä oli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän uskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran saisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin että talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja kuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta ensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut halvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen, mutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki oli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan vaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut ja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla oli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty tupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.
Avioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta luonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina yksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora, pulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta ollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä viittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat levenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas ja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä, ulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta kylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka välissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset imeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin kuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat pään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet elinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen jalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja kehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen, kovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että katse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan erikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman yksinkertaiset silmät.
Tämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis lähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna- ja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen talollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista, usein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja surkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi oli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä sittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja se navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli alkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus oli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin olla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi ehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin, että se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen aloitteenmies.
Kun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat Pyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä! Hermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja omaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.
Vanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti lakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein jokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko kyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa, kylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet uudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni tunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja lastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä tekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin totta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana Herran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!
Vaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli hän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa niin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin kyynelpisara.
VII.
Sellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja sillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo alkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen elämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan kauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin tällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan ruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus. Vanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen lisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut sitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta nuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen vanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän lukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.
Kaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin noususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he kävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä, kummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua toisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä työkiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa luisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun aiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei siinä ollut sanottavasti tekemistä.