Yhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen, joka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli vielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni loppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta vastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä uudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja varoja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai Jaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä kotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista Amerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää väkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman umpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman luonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet, milloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti erikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä, että hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin siten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se yksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin. Amerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset perintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat täällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman saavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse kirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja kiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa vastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän suuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli vaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta sitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:
— Eikö lähdetä Pyydysmäelle?
Maija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan, kotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen lapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.
Tietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran petyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja tuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin oli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan sitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta, Amerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas kotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä, äänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.
Arvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt jo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha ukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon, vielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen kylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet huomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli. Sameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat Amerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä Sameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja Aita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut ellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat kuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi kuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen katse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa kieltä.
Maija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen kasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen. Kuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon sitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin höylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata takomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli lauloi…
Ilmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun ei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa. Itsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen vanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei koskaan ole osannut.
Aivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin parille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat riittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi yhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli tyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja irtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön uhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä muutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen kylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan hakaan, kuulla poikain puhuvan "meidän" ohrapellonpelätistä, jonka he itse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.
Sillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa. Sen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin uskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut kuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli miespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin nahkoihin juuri samassa saunassa.
Oh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin Amerikassa, jossa aina sai olla matkalla.