Mutta ennenkuin näihin käytännöllisiin toimiin päästiin, olivat toverukset suorittaneet monta kiivastakin ottelua. Lopulta he olivat tulleet yksimielisiksi siitä, että köyhä on aina altis ja herkkä kaikille sellaisille äänille, jotka lupaavat taloudellisesti huolettomampaa elämää. Köyhä mökkiläinen, jonka hiki on kesäkauden toisensa jälkeen tippunut toisten omistamaan peltoon, jonka luhistuva mökki siunautuu joka vuosi uudella piian tai rengin taimella, sellainen mökkiläinen on henkisesti tylsä ja edesvastuuton, ellei hän kaipaa itselleen omaa peltoa, jonka koko sato olisi hänen, sanoi Lintumäki. Ensin Pyydysmäki piti arvelua liian jyrkkänä. Käsitystään puolusti hän sillä, miten tuskallisen raskaaksi talouden ylläpito oli alkanut muodostua talollisillekin. Ulkomailta tulee vaate ja leipä, kun omamainen ei kelpaa aina itsellekään, saatikka kauppaan. Oma viljelys ja taloudenhoito on monella talollisella laajemmillakin saroilla niin heikkoa, että taloistaan häviämisiä tapahtuu joka vuosi. Monet köyhyyden kera vain laiskistuvat. — Niin kyllä, tunnusti Lintumäki, mutta väitti, että monen köyhyyden syynä on juuri oma laiskuus. Sen Pyydysmäkikin tunnusti. Ja taitamattomuus! lisäsi Lintumäki. Kun ihminen on laiska ei häntä saa verrata terveeseen, reiluun työmieheen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan vahinko, että maan omistajat vaihtuvat, että laiskat ja saamattomat luovuttavat tilansa yrittäville, jotka jaksavat uskoa omaan voimaansa ja käyvät työllä ja toimella maan kimppuun. Pyydysmäki sanoi ymmärtävänsä senkin. Mutta kun tilattomat saavat kovin pieniä maatilkkuja, niin ei niillä elä, köyhtyminen ja häviö siinä on edessä. Kun he kerran tulevat manttaalin omistajiksi, niin eivät he enää halua mennä päiväläisiksi. Lintumäki taas oli sanonut, että jos mökkiläinen saa edes jonkun tärkeän osan elintarpeitaan omasta maasta, jonka hän lastensa kasvinaikana viljelee, voi isä silloin usein vapaasti antautua ansiotöihin ja perheen tulot aivan luonnollisesti lisääntyvät. Samalla saavat lapset kotona harjaantua maataloustöihin, ja entisen mökkiläisen perhe-elämä saa lujemman ja leveämmän pohjan. Pyydysmäki oli siihen väittänyt, että nyt, kun Venäjän vilja ei maksa juuri mitään, on mahdotonta ajatella sellaisen pienviljelyksen saamista kannattavalle pohjalle. Nythän saa vanhoissa vakavaraisissakin taloissa katsoa, että tulot riittävät menoihin. Siihen Lintumäki taas selitti hymyhuulin, että kun on kysymys mökkiläisestä, jolla on koko perheen elatusvelvollisuus isän kymmenen kynnen nenässä, silloin ei taloustilejä yleensä tehdä samojen laskuperusteiden mukaan. Kun isän kymmenen kynnen lisäksi tulee joku tynnyrinala peltoa ja niittyä, joista ilta- ja välipäivätöiden lasten ja vaimon avulla saa lehmäparin ja porsaan elatuksen lisäksi perunaa, leipä- ja keittojauhoja, merkitsee se kaikki yhteensä mökkiläisen taloustilissä tärkeitä numeroita. Tämä vuorostaan vaikuttaa, että mies tuntee kotipiirissään sitä ylvästä omanarvon ja herruuden tuntoa, joka ilman sanoja selittää hänelle mitä on isänmaa, kansallisuus ja perustuslaki. Sellainen mies, jolla on monta lasta ja niiden kuihtunut, puutteen ja elämänhimmeyden väsyttämä äiti elätettävänä ja asuntona kurja, lahoava mökki, ja jonka on jokainen suupala ansaittava satunnaisessa työssä, tuntee jokaisena vapaapäivänä, jolloin tulisi levätä, rinnassaan raskaan elämänhuolen tuottaman tuskan ja levottomuuden. Sillä hänen elämänsä lakkaa heti tuottamasta, kun hän heittää kädestään vieraan työaseen. Vain halju, kelvoton ihminen — huudahti Lintumäki — saattaa sellaisissa oloissa huoletonna viettää lepopäivänsä, ei koskaan kelvollinen, perhettään rakastava mies. Jos perheen isästä tahdotaan kelpo kansalainen tulee yhteiskunnan tarjota hänelle elämänvarmuus. Vaaditaanhan häntäkin joskus isänmaan puolustukseksi ottamaan käteensä valtion kivääri ja panemaan henkensä alttiiksi. Mutta jos nyt isänmaa on niin avuton köyhälle, ettei se voi työkykyiselle miehelle hankkia viljeltäväksi pientä maapalaa — maatahan meillä, Jumalan kiitos on kyllä! — ja tulee mahtikäskijä, hallitsija, luvaten järjestää asiat niin että nämä tällaiset miehet saavat maata, onko silloin kumma, jos viisi- tai kymmenhenkisen perheen isä ja läjään menevän mökkirähjän isäntä ottaa uuden tarjouksen vastaan!

Pyydysmäki oli alkanut vähitellen taipua ja kallistua samaan käsitykseen. Hän kävi muistoissaan läpi omat rautatietyöläis-aikansa ja ensimmäiset raskaat, mutta innostuksen sulostuttamat isännyysvuotensa. Hän löysi monta tänne vuosikymmenien taakse muistossa säilynyttä katkeraa köyhyydenkokemusta ja niistä johtuneita, usein karkeita ja uhmaavia kuvitteluja.

Kun Kylä-Pyydysmäki joutui myytäväksi ja nämä miehet yhdessä esittivät asian muutamille kyläkunnan mökkiläisille, syntyi siitä ihmeellistä eloa. Moni tarttui asiaan kiinni kuin unelmaan, jonka pelkää haihtuvan joka hetki. Miesten silmiin ilmestyi aivan uusi ilme, ääni sai uuden sävyn, hymyssä oli sisäisen ilon hohdetta. Se tietysti ilmeni eri henkilöissä eri tavalla. Mutta yhteistä kaikille oli se, että he elivät rohkaisevien tulevaisuuden mielikuvien vallassa, jotka tietenkin kimaltelivat sateenkaaren liioitellun lupaavissa väreissä. Huomattavinta oli että he puhuivat venäläisvallasta ja sen pyyteistä kuin miehet, joitten etuja suojaa perustuslaki ja joilla on isänmaa.

* * * * *

Olemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime syksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen mailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden laiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja kuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen ja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon pelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja keto sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen lantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat panivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.

Ja kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen pelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun talon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui puheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla innostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen, varma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten, että vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset väsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee aikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.

Vuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt mukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina riitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia. Köyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä ainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli akan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja käytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi valita sanojaan.

Mutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin kyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli kuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen hyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä kasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi siitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että Iikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen oli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan, ja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli laitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei se äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto oli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan luisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi ennen.

Ihmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla vesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen vahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan elättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan akka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi kädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei näitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen kohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan aika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden poikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja rastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara kuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten suutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan elämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon keppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja rupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi hän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, — ennen hän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat ymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.

Niinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa pyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän ruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat saivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman nauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin siten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat muiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon naurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti maksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen. Toiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa kovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt suutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi olla sitä härnäämättä.