— Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta… Suvusta jää aina jotain… huonompaa, jos parempaakin.
Emännän silmissä välähti katkera ilme.
Ruustinna sanoi:
— Niin…
— Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin ja Loviisan tyttärelle… sittenkin, vaikka olisi tullut vahinko.
Mutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka oli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.
Suurperän emäntä jatkoi, aivan kuin olisi huomannut varomattomuutensa.
— Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa… jos poikani on tehnyt syntiä.
Näki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan jokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi hallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:
— En minäkään olisi toisen miestä ottanut… en vaikka olisi kuningas ollut!