— Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä… Sekin on puheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä omastaan uskoisi mitään pahaa.
Ruustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän äidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia. Hänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt hajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.
— Mitä se Lissu sanoi? kysyi ruustinna.
Suurpään emäntä vilkaisi taas vakoillen ruustinnan silmiin ja sanoi:
— Mitäpä se…
Naurahtaen hän lisäsi vähäisen väliajan kuluttua:
— Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta… kuka ne tietää.
— Niinkö?
— Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina lykätty, että jotain siinä on.
Ruustinna pidätti henkeään.